Itse olen perinteisesti ollut leimasinten, kuten monen muunkin asian suhteen perinteinen. Musteella leimattu kuva, oli se sitten puukantaisella leimasimella tehty tai akryylipalikkaan kiinnitetyllä leimasimella leimattu, on käsityötä, ja käsityötähän minä arvostan kaikissa sen muodoissa. Hieman epätasainen viiva leimauksessa kertoo käden jäljestä ja on pieni roso, joka käsityöhön kuuluu.
Toki käsin leimatessa törmää joskus hankaliin leimasimiin, joilla ei tunnu millään saavan aikaiseksi käyttökelpoista leimausjälkeä. Silloin repii hiuksiaan, kun haluaisi kauniin kuvan käyttöön, mutta jokaisella leimauksella kuvasta jää jokin osa toistumatta kauniisti. Laadukkailla leimasimilla isotkin kuvat tosin toistuvat yleensä ongelmitta, kunhan muste ja paperi ovat oikeanlaiset ja malttaa olla tarkka.
Digileimasimen jälki voi olla liiankin sisäsiisti, mutta kun viimein aloin käyttää myös digileimasimia, huomasin niissä mukavia etuja. Jos tulostin toistaa jäljen kauniisti, se toistaa sen kauniisti. Tosin tekniikkahan temppuilee aina joskus. Mutta digileimasinten suurin etu ei ole jälki, vaan se, että kuvan kokoa voi muuttaa eri tarkoituksiin sopivaksi. Se on aika hieno juttu, vaikken oikeastaan todella osaa pitää tulostamista leimaamisena. Kuitenkin digileimasimellakin tehty kortti tai muu työ on lopulta käsityötä, joten ei kannata kiinnittää liikaa huomiota siihen, millä tavalla kuva on toistettu.
Osa kuvista on saatavilla ainoastaan diginä, osa ainoastaan perinteisenä leimasimena. Siksi en kannata kummankaan leimasintyypin hylkäämistä – muuten jää moni ihastuttava kuva kokonaan käyttämättä.
